Muutto

Takana on kolme viikkoa Yhdysvalloissa. Välistä tuntuu, kuin täällä oltaisi oltu jo pitkään, paikat alkavat olemaan tuttuja ja muutaman reitin osaa ajaa jo ilman navigaattoria. Välistä taas tuntuu siltä kun oltaisiin tultu vasta eilen, kun ei vieläkään ole social security numberia, ajokorttia tai luottokorttia. Aika orpo olo siis.

Siitä lähtien kun lähdimme äitini luota, olemme ehtineen majoittumaan kolmessa eri hotellissa kolmessa eri kaupungissa ja kahdessa eri maassa. Koska saimme työpaikalta viisi ilmaista hotelliyötä ennen lähtöä, päätimme viettää neljä niistä Tampereella ja viimeinen yö ennen lentoa lentokenttähotelli GLOssa. Hotellin hinta per yö on suolainen ja liikkuu noin 170 eurossa. Mutta se voi olla harkitsemisen arvoinen jos lentosi lähtee kello 6 aamulla ja aivan toiselle puolelle maapalloa. Meidän tapauksessa lento oli vasta iltapäivällä, jolloin pääsimme heräilemään rauhassa, käymään aamiaisella (viereisessä kahvilassa hotellin tarjoamalla kupongilla) ja siirtymään rauhassa terminaaliin odottamaan check-inin avautumista.

Tätä ei voinut tehdä meidän tapauksessa onlinessa. Icelandairilla on hieman coachia parempi Economy Comfort, ja jostain syystä kaksi paikkaa niistä ovat Saga luokassa, joka on Icelandairin paras luokka. Ja meille oli varattu juuri ne. Comfortin hinnalla, juuri näin. Jännitimme kauheasti, että menetimmekö paikat, kun emme voineet tehdä online check-inia. Meille sanottiin, että näin sen vuoksi kun lennämme vain yhdensuuntaislennot, jolloin lentoyhtiön pitää tarkistaa että matkustusdokumentit ovat kunnossa. Tiskillä neiti kovasti kyseli, että missä meidän kissat on. Piti oikein katsoa olan yli hämmentyneenä että jaa pitikö meillä olla sellaiset vai? Myöhemmin selvisi että varauksen yhteydessä kontaktihenkilö oli ilmoittanut, että kissamme matkustaa mukana, vaikka ne jäi äidilleni. Näistä kissoista kyseli kovasti myös hotellihenkilökunta Amerikan päässä. Sekä väliaikaisasunnolla meitä odotti kissanhoitopaketti. Siinä kohtaa jo alkoi huvittamaan melkoisesti, kissat missasivat kaiken ensiluokkaisen palvelun mikä niitä täällä odotti.

Icelandairista sen verran että se tarjoaa lyhyimmän yhteyden Helsingin ja Seattlen välille. Me lennettiin sillä ensimmäistä kertaa, ja täytyy mainita että en ollut mihinkään muuhun tyytyväinen kuin istuimiin ja viltteihin. Ja lentoaikaan. Jossain muualla paljon ahtaimmissa koneissa lentoemännät saa olosi tuntumaan paljon kotoisammalta. Vaihdon aikana jouduin erilliseen satunnaiseen USA:n vaatimaan Security Checkiin, josta pääsin ulos 10 minuuttia ennen koneen lähtöaikaa. Tosin koneemme jäi vielä odottamaan yhtä samaan turvatarkastukseen jumiin jäänyttä pariskuntaa noin puolisen tuntia.

Ruoka maksaa Economy luokassa, mutta Comfortissa sama ruoka on ilmaista. Tosin sen taso on Finnairin lomalentojen kaltaista. Yksi salaatti, kaksi desiä lämmintä ruokaa, pähkinöitä ja sipsejä. En tiedä palveltiinko meitä Comfortin vai Saga luokan mukaan, mutta jos tollainen tarjoilu on Sagassakin, en tiedä miksi siitä maksaa yli 3000 euroa per suunta.

Kauheasti on erilaisia yhteyksiä tarjolla Helsingin ja Seattlen välille. Mikään ei vaan tunnu olevan täydellinen. Sitä joko joutuu heräämään aikaisin, vaihtamaan 6 tuntia, sinnittelemään ahtaassa pienessä koneessa kymmenen tuntia tai tekemään maahantulotarkastuksen New Yorkissa (en suosittele kyllä kenellekään). Kohta pääsen testaamaan lentoa Chicagon kautta kun lennän Budapestiin joulukuussa. Odotan kovasti sitä että Finnair laittaisi suoran lennon Helsingistä Seattleen. Lentää ne ensi kesästä eteenpäin meidän yli San Franciscoon. Eikö se ole tarpeeksi painava syy että me muutettiin juuri tänne? Olisiko mahdollista hypätä koneesta kesken lennon laskuvarjolla?

Hetki ennen H-hetkeä

Tässä sitä ollaan. Passissa loistaa viisumi jossa lukee United States of America. Muutto toiselle puolelle maapalloa tulee tajuntaan 10% lisää. Asunnosta on ollut jo ensiesittely. 10% lisää. Muuttofirma tuli pakkaamaan tavarat lento- ja merikuljetukseen. 10% lisää. Elämämme mahtui kokonaisuudessaan 18 muuttolaatikkoon ja kolmeen matkalaukkuun.

Tuli aika lähteä kaupungista ja maasta, joka oli kotini suurimman osan elämästäni. Joulukuussa olisi tullut täyteen 15 vuotta.

Koti on siellä missä me ollaan, minne me mennään. Se ei ole sidottuu sijaintiin, vaan olotilaan ja ihmisiin. On hullua ajatella, kuinka jostain tällä hetkellä tuntemattomasta paikasta voi tulla paikka, jonka kutsua täydestä sydämestä kodiksi. Kaikki muuttuu ja jää taakse ennen kuin ehtii edes ajattelemaan, saatika sanomaan heippa. Ei voi ajatella miltä tuntuu. Jos alkaa pelottamaan, voi ottaa toista kädestä kiinni ja suuntaa katseet rohkeasti eteenpäin.

Rohkeus ei ole pelon puutetta vaan kyky jatkaa eteenpäin pelosta välittämättä. Upea pelon ja innostuksen sekava tunne.

Muuttoasioita

Aika rientää kovin äkkiä ja reilun viikon päästä on jo viisumihaastattelu. Huomenna kissat lähtee jo äidilleni väliaikaiseen hoitoon, josta toivomme saavamme ne luoksemme vuoden vaihteessa. Asunto tyhjenee päivä päivältä. Täällä ei ole enää kuin sänky, sohva, televisio ja ruokapöytä. No ja 50 neliötä laminaattia muoveissa. Huomasin että olo kevenee sitä mukaa kun tavara lähtee ovesta ulos. Nyt täällä viihtyy jo paljon paremmin. Sitten kun lattia vaihtuu tyylikkääseen laminaattiin niin eihän tästä enää halua pois muuttaa.

Vielä pitää muistaa tilata käännökset lukiotodistuksesta. Ylioppilaslautakunnaltahan saa tilattua alkuperäisiä ylioppilastodistuksia englanniksi hintaan 30€ kappale. Yliopistolta onneksi sai tulostettua suoritukset suoraan englanniksi. Laskin jossain vaiheessa jännittyneenä että kuinkahan paljon nämä kaikki koulutodistuskäännökset tulee maksamaan. Haluan kuitenkin että minulla olisi kaikki todistukset kännettynä mukana collegeen hakua varten. Vaikka siellä ei hyväksyttäisiin suoraan lukiosuorituksiani, niin ainakin yritän. Parempiin paikkoihin hakiessa pitää kuitenkin tehdä GED kokeet (vastaavat ylioppilaskirjoituksia), koska hyvistä tuloksista saa hyvät sisäänpääsypisteet.

Viime viikolla kävin Varsinais-Suomessa katsomassa opiskelukavereita, jotka järjestivät minulle läksiäiset. Oli jännää uppoutua hetkeksi taas siihen toiseen elämääni mitä elin vuoden verran toisessa kaupungissa täysin eri ympäristössä ja uusien ihmisten ympäröimänä. Oli hullua huomata että siellä se elämä jatkuu juuri sellaisena kuin ennenkin, eikä mikään varsinaisesti ole muuttunut, vaikka omassa pienessä maailmassa on tapahtunut suuri elämänmullistus. Niitä läheisiä ihmisiä, joihin on kiintynyt vuoden aikana niin paljon, ystäviä, meidän yhteisiä juttuja ja naurua tulee suuri ikävä. Turun kotinurkilla kävellessäni totesin itselleni, että eipä tarvitse enää hetkeen tulla tänne joka sunnuntai-ilta pimeässä bussilla, kun haluaisi vaan jäädä kotiin miehen kainaloon ja olla vaan. Tulla tänne, yksinäiseen opiskelijakaksiooni. Siellä asunnossa minä olin, aamuisin höyryävä kahvikuppi kädessä unelmoin, että vielä se päivä tulee kun me päästään elämään yhdessä arkea toiselle puolelle maailmaa.

Vaikka tuntuu että on tultu jo pitkä tie, kaikki on vasta edessä. Viisumin jännittäminen, haikeat jäähyvästit, kova ikävä ja kaiken taakse jättäminen. Yritän kuitenkin elää hetkessä ja nauttia siitä, koska se on kaikki mitä minulla on.

Tekstiin upotettuna kissojemme "passikuvat" lemmikkimuuttoyritykselle, joihin kontaktihenkilö tokaisi "Oh my goodness, they are GORGEOUS!" I know, right?!

Asunnoista

Kun pitää siivota, pakata ja hinnoitella tavaroita, mieli tekee tehdä kaikkea muuta mahdollista. Kuten katsella asuntoja. Asunnon kanssa meillä ei sinänsä ole kiire, koska alkuun me saadaan väliaikainen asunto, kunnes oma uusi koti löytyy. Kauheasti se haaveilu vaan tuntuu antavan potkua tylsään tavaroiden järjestelyyn.

Alkujärkytyksen jälkeen asuntojen hintoja alkaa ymmärtämään eikä joka ikinen vuokrailmoitus tunnu enää hullun tekemältä. Kymmeniä ilmoituksia katsottuaan itsellä huomaa muodostuvan kriteerejä eikä perinteinen amerikkalainen tummaa puuta oleva keittiö enää kelpaakaan. Ja missä on walk-in closet? Kaksi kylpyhuonetta olisi myös kiva lisä.

Tyypillinen amerikkalainen kerrostaloasunto sijaitsee taloyhtiössä, joista monet muistuttavat huoneistohotelleja. Näillä onkin sitten palvelua jos jonkinmoista. Yhtiöillä on usein oma kuntosali, pelihuone, elokuvahuone, suuri kalustettu ulkokatos, jonne mahtuu grillaamaan useampi kymmenen asukasta, lemmikkihoitaja tai jopa lemmikkipesutila. Uusissa yhtiöissä harvoin näkee ulkoilma-altaita, mitkä taas vanhemmissa ovat arkipäivää.

Erityisenä plussana mainostetaan puulattioita. Näitä variaatioita näkee sitten ääripäästä toiseen - haluatko kokolattiamaton kylpyhuoneeseen tai keittiöön, vai kenties laminaatin kylpyhuoneeseen? Itselle on suurena yllätyksenä ollut kaasuliesien vähyys, tai sanoisinko kokonaan puuttuminen. Sillä sellaista olen innolla odottanut. Lieneekö omakotitaloissa yleisempää? Ei kai ne kuuluisat talousjätemyllyt vaan jää pois?

Vuokrasivustojen mainoskuvat näyttävät todella tyylikkäiltä ja kodikkailta, ja itsensä on sellaiseen asuntoon helppoa kuvitella, vaikka päässä pyörii ajatus ettei omat taidot moiseen sisustukseen riittäisi. Onneksi on näitä kuvia joista voi ottaa mallia.  

Mitä tämä kaikki sitten maksaa? Hintahaitari on suuri ja kattoa hinnoille ei tunnu olevan. Halvimmillaan studioyksiö kustantaa meidän alueella noin 1500$ ja one bedroom kaksiot pyörii 2000$ molemmin puolin. Jos omistat lemmikkejä, takuun lisäksi niistä maksetaan kuukausittainen vuokra per eläin. Jos haluaa eksoottista arkielämää ja kaipaa korkealle vuoristomaisemia katselemaan, kaksio pilvenpiirtäjässä voi kustantaa jopa 5000$ kuussa. Toisaalta nämä yksiöt ovatkin kooltaan hieman eri luokkaa kuin mihin Suomessa on tottunut.

All images are taken from apartments.com website

Kaiken alku

Kaikki alkoi vuoden 2015 huhtikuun kauniina päivänä, jolloin täytin 25. Olimme ravintolasta kotiin tultua vihdoin päätyneet varamaan lentoliput Seattleen. Mieheni sinne useampaan kertaan matkustaneena oli innoissaan, että voi vihdoin viedä minut Amerikkaan ja näyttää kuinka ihmeellinen maailma se onkaan. Kesäkuussa lensimme Atlantin yli aivan toiselle puolelle Pohjois-Amerikkaa. Kymmenen päivää kestäneen matkan jälkeen sanoin kyllä, haluan muuttaa tänne.

Matkan jälkeen jouduin opiskelujen perässä muuttamaan toiseen kaupunkiin. Aina yhdessä oltaessa me haaveilimme, vuoristoista, metsästä, valtamerestä, siitä upeasta paikasta joka nappasi sydämen ensimmäisellä kosketuksella eikä enää antanut takaisin. Sinne se jäi, ikuisiksi ajoiksi. Ja sinne me nyt lähdetään, vihdoin, elämään unelmaamme.

Nyt on oma asunto, joka on ollut yhteinen koti jo viiden vuoden ajan, tyhjenemässä pikaista vauhtia tavaroista. Yhtäkkiä sitä päätetään onko jollakin tavaralla tarpeeksi arvoa itselleen jotta sen voisi viedä toiselle puolelle maailmaa. Ei tälläkään. Haikeus hiipii sydämeen mitä yllättävimmissä paikoissa. Sukulaisia ja kavereita tavattaessa ajattelee että oliko tämä nyt viimeinen kerta. Mutta kun ensimmäinenkin ajatus siitä suuresta unelmasta, mikä on nyt toteutumassa, tulee mieleen, huulille nousee lämmin hymy ja vatsanpohjassa kihelmöi. Siitä tiedän, että olen oikealla tiellä. Minä. Amerikkaan. Uskomatonta.