Kaikki alkoi vuoden 2015 huhtikuun kauniina päivänä, jolloin täytin 25. Olimme ravintolasta kotiin tultua vihdoin päätyneet varamaan lentoliput Seattleen. Mieheni sinne useampaan kertaan matkustaneena oli innoissaan, että voi vihdoin viedä minut Amerikkaan ja näyttää kuinka ihmeellinen maailma se onkaan. Kesäkuussa lensimme Atlantin yli aivan toiselle puolelle Pohjois-Amerikkaa. Kymmenen päivää kestäneen matkan jälkeen sanoin kyllä, haluan muuttaa tänne.
Matkan jälkeen jouduin opiskelujen perässä muuttamaan toiseen kaupunkiin. Aina yhdessä oltaessa me haaveilimme, vuoristoista, metsästä, valtamerestä, siitä upeasta paikasta joka nappasi sydämen ensimmäisellä kosketuksella eikä enää antanut takaisin. Sinne se jäi, ikuisiksi ajoiksi. Ja sinne me nyt lähdetään, vihdoin, elämään unelmaamme.
Nyt on oma asunto, joka on ollut yhteinen koti jo viiden vuoden ajan, tyhjenemässä pikaista vauhtia tavaroista. Yhtäkkiä sitä päätetään onko jollakin tavaralla tarpeeksi arvoa itselleen jotta sen voisi viedä toiselle puolelle maailmaa. Ei tälläkään. Haikeus hiipii sydämeen mitä yllättävimmissä paikoissa. Sukulaisia ja kavereita tavattaessa ajattelee että oliko tämä nyt viimeinen kerta. Mutta kun ensimmäinenkin ajatus siitä suuresta unelmasta, mikä on nyt toteutumassa, tulee mieleen, huulille nousee lämmin hymy ja vatsanpohjassa kihelmöi. Siitä tiedän, että olen oikealla tiellä. Minä. Amerikkaan. Uskomatonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti