Viime viikolla kävin Varsinais-Suomessa katsomassa opiskelukavereita, jotka järjestivät minulle läksiäiset. Oli jännää uppoutua hetkeksi taas siihen toiseen elämääni mitä elin vuoden verran toisessa kaupungissa täysin eri ympäristössä ja uusien ihmisten ympäröimänä. Oli hullua huomata että siellä se elämä jatkuu juuri sellaisena kuin ennenkin, eikä mikään varsinaisesti ole muuttunut, vaikka omassa pienessä maailmassa on tapahtunut suuri elämänmullistus. Niitä läheisiä ihmisiä, joihin on kiintynyt vuoden aikana niin paljon, ystäviä, meidän yhteisiä juttuja ja naurua tulee suuri ikävä. Turun kotinurkilla kävellessäni totesin itselleni, että eipä tarvitse enää hetkeen tulla tänne joka sunnuntai-ilta pimeässä bussilla, kun haluaisi vaan jäädä kotiin miehen kainaloon ja olla vaan. Tulla tänne, yksinäiseen opiskelijakaksiooni. Siellä asunnossa minä olin, aamuisin höyryävä kahvikuppi kädessä unelmoin, että vielä se päivä tulee kun me päästään elämään yhdessä arkea toiselle puolelle maailmaa.
Vaikka tuntuu että on tultu jo pitkä tie, kaikki on vasta edessä. Viisumin jännittäminen, haikeat jäähyvästit, kova ikävä ja kaiken taakse jättäminen. Yritän kuitenkin elää hetkessä ja nauttia siitä, koska se on kaikki mitä minulla on.
Tekstiin upotettuna kissojemme "passikuvat" lemmikkimuuttoyritykselle, joihin kontaktihenkilö tokaisi "Oh my goodness, they are GORGEOUS!" I know, right?!

